Nimi: Nelly Furtado – Loose (tuplavinyyligatefold)
Vuosi: 2006
Ostopaikka: Swamp
Kappaleet:
1. Afraid
2. Maneater
3. Promiscuous
4. Glow
5. Showtime
6. No Hay Igual
7. Te Busque
8. Say It Right
9. Do It
10. In God’s Hands
11. Wait for You
12.All Good Things (Come to an End)
Voi hitto miten minä aikanani vihasin Nelly Furtadoa. Sitä inhoa ja yököttävyyttä on vaikea edes sanoiksi pukea, ehkä lähimpänä sen ”aaaimlaikäbäärd” -lurituksen karmeutta on nykyinen vihani Jukka-Poikaa kohtaan – ei siis puhuta millään mittakaavalla pienestä vihasta.. Sitten tapahtui jotain. Ei, en puhu omasta musiikkimaustani, tai mistään muustakaan itseeni liittyvästä, vaan Timbalandista. Tuo suurin kultasormi sitten Pharrellin ja Chadin tuli midaan kosketuksineen. Vihani oli loppunut.
Nelly Furtadon Maneater alkoi soida joskus keväällä 2006 radiossa, ja kyseinen renkutus otti välittömästi otteeseensa. Olin vain täysin myyty tuolle typerälle, vihattavalle, ärsyttävälle ja kaikin puolin tuskaiselle renkutukselle, joka muuttui jokaisella kuuntelukerralla karmeaksi korvamadoksi. Silti siinä oli jotain. Muistan jopa kuinka kerran bussissa matkalla Atalaan vanhemmille bussin takaosassa pissikset hoilasivat porukalla tuota – yritin vihata, mutta en tosissani pystynyt. Timbaland oli vienyt mukanaan.
En ostanut levyä ennen seuraavaa talvea, mutta siinä vaiheessa olinkin jo saanut tuta tuon hittinikkarin taidon, sillä eihän tältä levyltä säästynyt kukaan. Pidettiin joku klubi-ilta, menin painattaan julisteita samalla reissulla ja muistan kuinka istuin tuolloin myöhään syksyllä auringonpaisteessa Pyynikintorilla odottaen painatusta ja fiilistellen ostamaani tuplaplättyä.
Miltä tuo levy sitten tuntuu? Hyvältä. Edelleen. Levyllä on hyviä koukkuja, upeita kokonaisuuksia ja puhdasta kaupallista poppia. Erityisesti Promiscuous, Maneater ja Do It ovat omia suosikkeja. Tämä on osa tuota pyhän Timbalandin kolmikkoa (muut Justinin kakkoslevy ja herran oma ”sooloalbumi”), ja ehkä niistä kevyin ja kivoin kokonaisuus. Timbalandin ominaissoundi on vaan niin huikeaa – sellaista hyvin hyvin haurasta napunapua aivan liian monikerroksisina kokonaisuuksina, mutta aina hetkittäin huikeaa tavaraa! Ehkä hiukan aika tässä(kin) levyssä näkyy, mutta ei se paljon haittaa.
Enemmänhän tässä on kyse kokoelmasta keskinkertaisia ja vähemmän keskinkertaisia ralleja, mutta silti mennään voiton puolelle. Diggaan edelleen, mutta näin hetken tauon jälkeen ei ehkä ole niin supersettiä kuin muistoissani. Siitäkin huolimatta, ja ehkä juuri siksi, pojoja ropisee.
Pisteet: 72
Akin aarteet 